RIP Madiba

Ystäväni on lähdössä Etelä-Afrikkaan opiskelemaan ensi vuodeksi. Viime torstaina keskustelimme muutosta ja kaikesta mitä siihen liittyy, turvallisuustilanteesta Kapkaupungissa, apartheidistä ja tietysti Nelson Mandelasta. Mietimme kauanko vanha mies vielä jaksaa sinnitellä. 

Myöhemmin illalla joku huomasi uutisen, että Mandela on menehtynyt. Seuraavana aamuna omaa some-uutisvirtaani selaillessani lähes kaikki päivitykset käsittelivätkin Mandelaa, Madibaa.

Muistan lapsena etten aina ollut varma kuka Kofi Annan ja kuka Nelson Mandela. Suurempaa hämmennystä kuitenkin aiheutti miehen sovinnollinen asenne 27 vuoden vankeuden jälkeen, lapsen nähden täysin syyttä, tai ylipäätään koko apartheidin käsite.

Yksittäisten ihmisten ohella Mandelaa muistelivat lehdet ja eräs julkaisu kirjoitti jopa, että Nelson Mandela tulee olemaan ensimmäinen poliitikko, jota maailma oikeasti tulee kaipaamaan. 

Seuraavana päivänä juhliessamme Suomen itsenäisyyttä, joku keksi että Mandela on vain 7 kuukautta Suomen valtiota nuorempi. 

Rest in peace Madiba.


Laura Pätsi

kuva lainattu: http://www.revolution-daily.com/rip-madiba/ 

Vaihtokokemuksia Ugandasta

Vietin vuosi sitten lukukauden North-South-South-vaihdossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Vaihtarina olemisesta ja kehitysmaassa asumisesta muodostui varsin iso ja avartava kokemus, josta olen edelleenkin hurjan kiitollinen. Uganda valikoitui kohteekseni melko sattumanvaraisesti. Halusin johonkin Euroopan ulkopuoliseen maahan, jossa on opetusta englanniksi. NSS-ohjelma vaikutti kaikin puolin hyvältä, ja koska Uganda oli yksi sen kohteista, hain sinne. Valinta osoittautui loistavaksi. Uganda on kaikkine ongelmineenkin kaunis ja värikäs maa, jossa ihmiset ovat mukavia ja elämänasenne vähintäänkin rento. Kaikessa kaoottisuudessaan pääkaupunki Kampala on mahtava paikka ja eroaa huimasti esimerkiksi eurooppalaisista pääkaupungeista.

Old Taxi Park ja tyypillistä ruuhkaa

Kampalan keskustaa

Opiskelin isossa Makerere University -nimisessä yliopistossa ihmisoikeuksia. Opiskelin maisteriohjelmassa, ja suurin osa luokkakavereistani oli päivisin töissä käyviä aikuisia, joten luennot olivat aina iltaisin viidestä kahdeksaan. Puitteet ja resurssit olivat niin materiaalien, tilojen kuin opetustekniikoidenkin suhteen paljon vaatimattomammat kuin Suomessa. Opiskelua hidasti toisinaan myös esimerkiksi se, että luennoitsija yksinkertaisesti jätti saapumatta luennolle. Kuitenkin kaikki työskentelivät ahkerasti ja ottivat opinnot tosissaan. Välillä tunsin itseni suorastaan laiskaksi moniin luokkatovereihini verrattuna. Monet kursseista teettivät melko paljon työtä, koska niihin kuului lopputenttien lisäksi myös esseitä ja ryhmätöitä. Selvisin kuitenkin kunnialla kaikista kursseista ja ehdin silti tehdä onneksi paljon muutakin kuin opiskella.

Makerere Universityn päärakennus

Asuin koko vaihtoaikani opiskelijahostellissa, mikä onkin varsin tyypillinen opiskelijoiden asumismuoto Kampalassa. Hostellilta oli useita kertoja päivässä ilmainen bussikuljetus yliopistolle, mutta koska hostelli sijaitsi aivan yliopistoalueen vieressä, kuljin itse luennoille helteestä ja useista ylämäistä huolimatta sinnikkäästi kävellen. Vaikka huoneeni olikin pieni ja vaatimaton, siellä oli kiva asua, ja toisin kuin monilla muilla, minulla oli sentään yhden hengen huone sekä oma vessa ja suihku käytössäni. Keittiön tai jääkaapin puutekaan ei pienen totuttelun jälkeen haitannut, koska hostellin lähistöllä oli useita pieniä ruokapaikkoja, kojuja ja kauppoja, joista sai ostettua syötävää. Asuinalue oli omalla kaoottisella tavallaan viihtyisä ja aina täynnä elämää, meteliä ja ihmisiä. (Minulla ja vierailulla käyneillä vanhemmillani taisi kyllä olla hieman erilaiset näkemykset alueen viehätysvoimasta ja asumiseni tasosta noin ylipäätään…) Viihdyin hostellissa hyvin, vaikka huoneessani oli usein kaikenlaisia ötököitä ja liskoja, suihkusta tuli vain kylmää vettä, sähkökatkoja oli aina toisinaan ja kerran olimme lähes viikon ilman juoksevaa vettä. Heti ikkunani ulkopuolella avautunut valtava slummi muistutti minua jatkuvasti siitä, kuinka naurettavaa pienistä puutteista tai vioista valittaminen on.

Hostellihuone

Näkymä huoneen ikkunasta

En mielestäni kokenut varsinaista kulttuurishokkia, ja koti-ikäväkin vaivasi yllättävän vähän. Oli kuitenkin joitain asioita, joihin tottuminen vei aikaa. Jatkuva köyhyyden läsnäolo ja näkeminen oli jotain, mihin oli vaikeaa suhtautua. Toisaalta näin kuitenkin myös sen, että ihmiset elävät tavallista elämäänsä lähes millaisissa oloissa tahansa, ja se, mikä ulkopuolisen silmissä näyttää kurjuudelta, ei välttämättä ole yksinomaan sitä vaan jonkun tavallista arkea ja todellisuutta.

Bodabodalla (eli paikallisella mopotaksilla) ajelua

Sipi Falls Itä-Ugandassa

Toinen asia, joka vaati minulta erityisen paljon totuttelua, oli yleinen hitaus, joka koski lähes kaikkea ja tuntui olevan varsin leimallinen osa paikallista kulttuuria. Tämä hitaus näkyi esimerkiksi asioiden hoitamisessa, matkustamisessa ja jopa kävelemisessä. (Kun kävelin omasta mielestäni ihan normaalia vauhtia, ugandalaiset kaverini saattoivat ihmetellä, onko minulla kiire johonkin, kun sillä tavalla juoksen.) Vaikka osasin etukäteen odottaa hitautta ja tuskallisen jähmeää byrokratiaa, toisinaan se silti turhautti. Välillä koin ahdistusta siitä, etten saanut asioita hoidettua haluamallani tavalla ja haluamassani tahdissa. Hyvänä esimerkkinä ahdistusta aiheuttaneesta byrokratiasta ja asioiden hoitamisen hankaluudesta oli se, kun yritin hankkia itselleni opiskelijaviisumia turistiviisumini lähestyessä voimassaoloaikansa loppua. Tämä vaati lukuisien erilaisten paperien hankkimista ja täyttelemistä ja loppujen lopuksi kahdeksaa käyntiä asiaa hoitavassa virastossa. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin kaiken hitauteen ja aloin tajuta, että asiat hoituivat ja järjestyivät aina, vaikkakin vähän rauhallisemmassa tahdissa. Tämän jälkeen minua ei enää juurikaan haitannut esimerkiksi jumittua liikenneruuhkaan tai istua liikkumattomassa bussissa neljää, viittä tuntia odottamassa sen lähtöä.

Papuja, riisiä, matokea, poshoa ja jotain muuta

Tietöitä kotikadulla

Etukäteen minua peloteltiin jonkin verran kaikenlaisella turvattomuudella, sairauksilla ja muilla vastoinkäymisillä, joita voisin joutua Ugandassa kohtaamaan. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka turvalliseksi tunsin oloni ja kuinka ongelmitta pärjäsin. Minulta ei varastettu mitään, enkä joutunut kertaakaan oikeasti pelottavaan tai uhkaavaan tilanteeseen. Järkevää varovaisuutta on tietysti hyvä noudattaa ja välttää esimerkiksi pimeällä liikkumista yksin, mutta hysteerinen ei kannata olla. En myöskään yhden yön pituista oksennustautia ja ötökänpureman aiheuttamaa omituista ihottumaa lukuun ottamatta sairastellut ollenkaan, mistä olin varsin yllättynyt, koska olin kyllä varautunut niin malariaan kuin jatkuviin vatsavaivoihinkin. Ehkä kaikista suurimman uhkatekijän aiheutti tautien tai mahdollisten varkaiden sijaan liikenne, joka oli todella kaoottista ja holtitonta.

Safarilla Murchinson Fallsin kansallispuistossa

 

 

Kaiken kaikkiaan olen valtavan tyytyväinen siitä, että päätin lähteä vaihtoon Ugandaan, ja uskon sillä olevan iso vaikutus elämääni vielä vuosienkin päästä. Tutustuin lukuisiin ihmisiin ja koin elämää ympäristössä, joka poikkeaa todella paljon normaalista asuinympäristöstäni. Opin myös hurjasti itsenäisyyttä, kärsivällisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa toimimista. Jonkinlainen kulttuurishokki taisi tulla vasta Suomeen palatessa: tulin takaisin joulukuussa, päiväntasaajan helteestä keskelle lunta ja parinkymmenen asteen pakkasta, ja aluksi kaikki tuntui jotenkin oudolta ja pinnalliselta. Elintasokuilu tuntui lähes uuvuttavan valtavalta ja elämä muutenkin totaalisen erilaiselta. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin jälleen. Silti Uganda ja siellä kokemani asiat käyvät edelleen lähes päivittäin mielessäni.

Fort Portal Länsi-Ugandassa

 

Karibuni chuo kikuu cha Dar es Salaam!

Niinhän se on, että opiskeluaika, nimittäin vaihto-opiskeluaika, on elämän parasta aikaa! Olin vuosi sitten Tansaniassa North South South –vaihdossa, ja olen ikionnellinen päätöksestäni hakea ohjelmaan. En kokenut kulttuurishokkia, vaan olin innostuneen hämmästynyt kaikesta heti alusta alkaen kun lentokentältä suunnattiin (armottoman väsymyksen ja nestehukankin kera) kohti kampusta. 

Persoonalliset dala-dalat vei sydämen heti! Tansanialainen 

Suomessa vieraillut nainen tosin jäi ikävöimään Suomen

joukkoliikennettä. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä 

turvataso ei näissä busseissa ole kovin korkea...

Vaikka osasin varautua paperien pyörittämiseen ja siihen, ettei luennot välttämättä ala silloin kuin pitäisi, turhauduin aika paljon alun epävarmuuteen kaikessa. Useasti raahauduttiin luentosaleihin turhaan. Vähitellen lukuvuosi kuitenkin käynnistyi ihan oikeasti, ja systeemi tuli tutummaksi. Opiskelu oli aika hc-settiä. Päälle 30-asteen hellelukemissa ei keskittymiskyky ole kovin korkea ‒ etenkin jos on unohtanut ottaa vettä mukaan. Aina silloin tällöin jonkun pää painui pulpettiin ja kerranpa yksi opiskelija pyörtyikin… 

Massaluennolla

Ennen kuin lähdin Tansaniaan, sain käsityksen, ettei opinnot ole kovin kummoisia ja kuvittelin, ettei opiskelijoilta vaadita paljoa. Nyt tiedän kuitenkin, että vaikka resursseja on vähän, kyllä siellä opiskellaan. Tai ehkä juuri siksi. Kursseja piti muistaakseni olla 4‒6, ja yhdessä kurssissa on kolme oppituntia viikossa: kaksi luentoa ja yksi varattu seminaareille. Lisäksi lukemistoa on todella paljon, ja tuona aikana luinkin enemmän tieteellisiä artikkeleja ja kirjoja kuin minulta on kotiyliopiston kursseilla vaadittu. Vuosi jakautuu kahteen jaksoon. Jakson keskivaiheilla on välitentit ja lopuksi laajat lopputentit. Työtä riitti, ja kun oli vielä hämmentynyt kaikesta (asioiden hoitaminen, opintojen suorittaminen), en ihmettele miksi yksi vaihtarikin taisi saada burn outin... Kateellisina kuunneltiin joidenkin vaihtareiden tanssi- ja kaiverruskursseista… 

Yliopistoasuntoloita

Asuin ja viihdyin loistavasti kampuksella ja sen asuntolassa, vaikka suuri osa vaihtareista hakikin kämpän muualta. Rakennus oli hiukan törkyinen ja huone pieni, vesi- ja sähkökatkoja oli melko usein, mutta mun mielestä oli kätevää, mukavaa, edullista ja turvallista asua yliopiston lähellä. Asuntolassa kuului myös elämän äänet (huutelut, sirkkojen siritys, sammakoiden yöllinen kuoro, koirien haukunta...). Kollektiivinen huokaus sähkökatkon yllättäessä tai riemunkiljahdus niiden taas palatessa oli myös ainutlaatuinen kokemus!

                                        

Mun puoli huoneesta (harvinaisen siistinä) ja oikealla kerroksen pyykkipiste. Kun vesi oli ollut kauan poissa ja alkoi suhisemaan putkissa, kaikki ryntäsi täyttämään omat saavit eikä sitä sitten aina riittänyt kaikille...

Ei arki ihan huoletonta ollut. Tarinat machete-ryöstöistä, asuntoloiden putsaamisista ja puskissa väijyjistä oli ihan tavallisia. Pimeällä ei kannattanut mennä ulos, etenkään yksin, ja pimeähän tuli siinä kuuden-seitsemän aikaan. Ei me tietenkään koko ilta-aikaa huoneessa istuttu. Cafeteriassa saattoi kaverin kanssa käydä, tai bajajilla kauempanakin. Yöelämä tuli myös monipuolisesti koettua, eikä riskinarviointi ollut aina ihan kohdillaan. Hengissä kuitenkin selvittiin! Turvallisuudentunne vaihteli: välillä jokin seikka laukaisi ylivarovaisuuden kun taas välillä koki olevansa ehdottoman turvassa. Ei rikollisuus ollut ainoa pelättävä: etenkin liikenne mutta myös eläimet ja sairaudet olivat huomattavasti suurempi uhka kuin koto-Suomessa. Nyt vähän huvittaa, mutta ei sihisevää ja uhittelevaa pikkuapinaa (tai laumaa!) ole kiva kohdata.

Ruokaloita oli useita, erilaatuisia ja -hintaisia, pitkin kampusta. Tässä  Cafeteria 2. 

Koen hyötyneeni jonkin verran suorittamistani opinnoista, mutta sitäkin enemmän vaihdon tarjoamasta elämänkoulusta. Mun elämä oli toki tuollakin etuoikeutettua, mutta kaikenlaisen safarimatkailun ja ylenpalttisen Safarin kittaamisen ohella koin myös jotain mitä rahalla ei saa. Paikalliset kyselivät usein Suomen (tai Euroopan) ja Tansanian eroja. Vastasin, että täällä Tansaniassa on enemmän elämää. People are more alive, life is lived more (syy tähän voi tosin olla surullinen...). Me tarjottiin välillä paikallisille, noh oluet, mutta jakaminen oli yleisemminkin maan tapa. Jos on mistä jakaa, jaat. Kyllä ihmiseen voi luottaa (tai toisaalta: on pakko luottaa). Jos aiheutti jonkinlaista ongelmaa, kommentti oli jokin variaatoista hakuna noma, hamna shida tai se Disney-lapsille tuttu hakuna matata. Älä huoli, kyllä kaikki järjestyy. Kulttuurishokki iskikin vasta, kun tulin takaisin Suomeen ja elintasoero iski naamalle. 

Puu yliopistonmäellä. Tämän alla netti toimii!

"Polepole (tai kesho, kesho) on tavallaan täkäläinen versio toteamuksesta mañana, mañana. Tänään piti ehkä alkaa luennot, mutta eivätpä ne alkaneet. Me ja kolme muutakin opiskelijaa oltiin löydetty yhdeksäksi seminaarihuoneeseen, mutta tunnin odottelun jälkeen joku  kävi kysymässä laitokselta asiaa, ja tuli sitten kertomaan, ettei proffa tule tänään paikalle. Kai me sitten jotain hyödyllistä (?) tehtiin, mutta lounaalla kaveri tajusi katsoa kelloa ja meillä olikin yhtäkkiä enää seitsemän minuuttia aikaa löytää Yombo kolmonen kampuksen toiselta puolelta. Ei vielä täysin tiedetä paikallista etikettiä, mutta sen verran tajutaan, että olisi varmasti kohteliasta olla ajoissa. Kiihdytimme vauhtimme melkein suomalaiseen käyntinopeuteen, mikä oli loppujen lopuksi virhe, koska luentoa ei ollut ja me oltiin ihan hikisiä ja poikki. Pitää mennä hitaasti, polepole. Kolmannen peruuntuneen luennon kohdalla apulaisluennoitsija tuli ystävällisesti kertomaan, etteivät he vielä aloita sitä luentosarjaa."

 ---

"Nä tehtävät on oikeesti vaativia, ja koska täällä ei  opiskelijoilla aina oo omaa konetta ja nettiä, homma on haastavaa. Meillä sentään on netitkin, mutta yhteyden laatu ja sähköntulon epävarmuus haittaa jo ihan tarpeeksi! Paikallisille nostan hattua! Täällä opiskellaan tosissaan, kun kerran yliopistoon on päästy, ja tyypit jääkin ahkerasti luentojen jälkeen loppupäiväksi seminaarihuoneisin opiskelemaan."

Yliopiston kirjastossa. Onneksi oli pääsy G-Scholarin lisäksi  Nelliin ja Ebraryyn.  
Maailman tieteilijätkin on aika eriarvoisessa asemassa kun ajatellaan pääsyä tietoon... 

”Ekat University Examinationit on justiinsa kaadettu ja vatsa on toiminut vaihtelevalla menestyksellä. Pari vaihtaria on sairastanut malarian ja mahapöpö Cafeterian ruoasta on jyllännyt. Kuuma on ollut ja hiki virtaa edelleen vaikka paikallaan pysyisi. Vesi- ja sähkökatkot on nyt yleistynyt, mutta eilenkin tenttiinluku sujui taskulampun valossa (muuten täällä oli kyllä säkkipimeää!)." 

"Paitsi että mä oon likaisempi kuin ikinä, meiän koko huone on erittäin törkynen. Ei täällä oikein ehdi/jaksa siivoskella, kun olisi muitakin velvollisuuksia, siivousvälineet on vähän kehnot ja meiän huoneessa on niin paljon kamaa, ettei se oikein onnistukaan. Kämppis on ehkä hiukan useemmin tarttunut harjan varteen (mun piti siivota oma osuuteni viime sunnuntaina, mutta kuinkas kävikään: oltiin rantabileissä aamuun saakka ja sain siten luvan lykätä siivousta). Eilen myös mä olin ahkera, mikä johtuu pitkälti siitä  että muuten olisi pitänyt lukea tenttiin..."

College of Arts and Social Scences. Jos on asiaa yläkerroksiin, 
ei kannata ajoittaa kiipeämistä lämpimimpään aikaan... 

"Keskiviikkona oli viimeinen University exam. Se meni ehkä kaikkein huonoiten kaikista testeistä, mitä meillä on ollut. Ehkä osittain sen ja jonkinmoisen tilanteen tajuamisen takia ei tullutkaan sitä kevyttä ja iloista fiilistä, joka yleensä lukuvuoden tai kokeitten jälkeen tulee..."

Tässä oli opiskeluun liittyviä muistoja vaihtoajalta. Juuri kun pääsi byrokratiaan kiinni ja ymmärsi systeemistä jotain, oli aika palata takaisin Suomeen... Vaikka opiskelukokemus Darissa oli itsessäänkin todella ainutlaatuinen, arvostan todella paljon sitä kaikkea muutakin: arkea (ja juhlaa) ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Omaan elämääni tällä kaikella on ja on jo ollutkin kauaskantoisia vaikutuksia.

Opiskelijat chillailee varjossa, myös marraskuussa 2013

Ryszard Kapuściński: Eebenpuu

Luin juuri Ryszard Kapuścińskin Afrikasta kertovan kirjan Eebenpuu (Like 2002). Koska pidin siitä kovasti, haluan nyt suositella sitä muillekin.

Kapuściński oli maailmankuulu puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka työskenteli paljon Afrikassa esimerkiksi sotakirjeenvaihtajana. Kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa ja koostuu useista lyhyistä reportaaseista. Kirja on varsin laaja niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin: tapahtumat ulottuvat 1950-luvulta 1990-luvulle ja sijoittuvat moniin eri Afrikan maihin, esimerkiksi Ugandaan, Ruandaan, Ghanaan, Tansaniaan ja Etiopiaan. Kapuściński ottaa paljon kontaktia paikallisiin ihmisiin, asuu näiden asuinalueilla ja matkustaa näiden kanssa vaikeakulkuisiinkin paikkoihin. Hän ei välttele hankaliakaan tilanteita tai olosuhteita. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi Eebenpuu on niin kiehtova ja mukaansatempaava teos. 

Eebenpuu kertoo Afrikasta, sen historiasta ja nykypäivästä sekä siellä asuvista ihmisistä. Kirjassa kuvataan paljon historiallisia tapahtumia, poliittisia mullistuksia ja valtasuhteiden muutoksia. Tämän lisäksi kirjassa on paljon kuvausta afrikkalaisista kulttuureista ja niiden tavoista sekä tavallisista Afrikassa asuvista ihmisistä ja heidän elämästään. Kirjailija yhdistääkin hienosti arjen ja yhteiskunnan kuvauksen ja tuo ilmi, millaisia vaikutuksia yhteiskunnallisilla muutoksilla on ihmisten arkielämään. Kapuściński onnistuu kuvailemaan historiallisia tapahtumia olematta ollenkaan tylsä. 

Eebenpuu antaa Afrikasta moninaisen kuvan. Toisaalta kirjassa kuvataan paljon kurjuutta ja elämän vaikeutta, ja Afrikka vaikuttaa turvattomalta ja kaoottiselta. Toisaalta taas kirja osoittaa hyvin, miten sinnikkäitä ja sopeutuvaisia ihmiset voivat olla ja miten vaatimattomissakin olosuhteissa voi selviytyä ja olla tyytyväinen elämäänsä. Kirja herättää sekä ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta että myös suurta kiinnostusta Afrikkaa kohtaan ja halua tutustua siihen lisää.

Suosittelen kirjaa kaikille Afrikasta kiinnostuneille, jotka haluavat tietää enemmän ja ymmärtää paremmin.

Mainiota mainontaa

Melko usein kehitysyhteistyöhön liittyvissä mainoksissa käytetään kuvina kurjuutta: pallomahaisia lapsia, kärpässilmäisiä vauvoja, kuolevia vuohia aavikolla. Tämä kuvamaailma on tuttua miltei kaikille, mutta esittelen nyt teille "lempikehymainokseni". 

Kuten tämä Planin mainos esittää, tärkeintä on empatia! Kartoista kiinnostuneena tällainen Suomen sijoittaminen Afrikan kartalle toimii myös mainiosti.

Plan. "Empatia on kykyä eläytyä toisen asemaan. Se on kaiken avunannon alku."

Niinpä, entä jo? Entäs jos Suomi olisikin pienen pieni Länsi-Afrikan maa? Kuinka paljon silloin ketuttaisi se, että lempipaita on juuri nyt pesussa, maito on loppunu jääkaapista ja kaikki parhaat tv-ohjelmat tulevat aina samaan aikaan? Entä jos Sinun odotettavissaoleva elinikäsi olisi 40 vuotta?

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ros Wynne-Jonesin romaani Sade lankeaa (Like 2010; Something is going to fall like rain) kertoo brittiläisestä parikymppisestä opiskelijasta Mariasta, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Vaan mikään ei mene niinkuin hän oli kuvitellut, sillä nopeasti hän joutuu Sudaniin, Darfuriin, keskellä konfliktia Adekin kylään, paikkaamaan haavoittuneita, haavoittumaan itsekin, näkemään kuolemaa ja epätoivoa. Lyhyeksi aiottu vierailu Darfurissa pitkittyy, tulevaisuus häilyy horisontissa epävarmana. Sota ympärillä tiivistyy, ihmisiä kuolee. Maria ei ole valmis kohtaamaan sotaa, mutta Sade lankeaa on kertomus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, kuinka kaukana länsimainen ja tavallisten afrikkalaisten elämä ovat toisistaan, kuinka ihminen yrittää selvitä kaikesta eteen tulevasta, ja lopulta yleensä selviääkin.

Kirjassa kiehtoo eniten se, että Maria oli mitä samaistuttavin henkilö tällaiselle lukijalle, joka (ainakin hieman) haaveilee itsekin pääsevänsä joskus elämässään tekemään vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Maria on usein eksyksissä ja miettii, mitä oikein on tekemässä ja onko hänestä tähän lainkaan. Sade lankeaa on myös mitä suuremmissa määrin kertomus etelän köyhien tavallisuutta tavoittelevasta elämästä kriisien keskellä länsimaisin naiivein silmin koettuna, kertomus maailmasta joka ei ole reilu tai oikeudenmukainen, mutta jossa jokainen meistä seitsemästä miljardista kuitenkin asuu.

Uskon, että tämän romaanin lukija ymmärtää maailmaa jälleen hieman paremmin. Kirjan tarina on tuskaisa ja se tekee pahaa erityisesti siksi, että vaikka henkilöt ovat kuvitteellisia, niin Darfurissa kuin maailman lukuisissa muissakin kolkissa elämä kulkee luultavasti juuri tällaisia ratoja. Me länsimaiset tiedostavat lukijat voimme vain aavistella, yrittää samaistua.

"Joskus yritän kuvitella, mitä adekilaiset ajattelisivat elämästäni täällä. Mitä he ajattelisivat Lontoosta. Hanoista, joista saa puhdasta vettä. Tosi-tv-ohjelmista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka tekevät samoja asioita kuin katsojat, ja saippuaoopperoista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka ovat olevinaan tavallisia ihmisiä. Liikennevaloista, joilla valvotaan katuja kätketyistä ohjauskeskuksista käsin. Sähköstä, puhelimista ja kaasu-uuneista. Kansanmurha-asiantuntijoista, jotka eivöt ole koskaan menettäneet läheistään ruostuneen viidakkoveitsen viillolle tai matalalla lentävän helikopterin tulitukselle.   

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää." 

Kirjaa suosittelee kaikille lukutaitoisille yksi syvästi vaikuttunut valiokuntalainen.