VUOSI VALIOKUNTAA

Viime tammikuussa astelin jännittyneenä  ensimmäiseen TYYn kehitysyhteistyövaliokunnan kokoukseen. Mielessä pyöri, millaisia tyyppejä paikalla mahtaisi olla ja miten sitä pitäisi itsensä fiksusti esitellä. Olisinkohan ainoa uusi kasvo ja ihan pihalla kaikesta? Viikko sitten istuin jo vuoden viimeisessä valiokunnan tapaamisessa. Menikös se vuosi tässä tosiaan?  Mitä kaikkea mahtuikaan ensimmäisen ja viimeisen kokouksen väliin?

Ainakin ensimmäisen tapaamisen jännitys oli aivan turhaa. Ensimmäisenä iltana ja vuoden aikana ehdin tutustua joukkoon ihania ja kiinnostavia ihmisiä. Valiokunnan tapaamisissa pöydän ympärille kertyi eri tiedekuntien opiskelijoita erilaisine taustoineen. Yksi oli tullut paikalle keräämään konkreettista kokemusta kehitysyhteistyön hankehallinnoinnista, toinen halusi tehdä jotain ”mukavuusalueensa ulkopuolella” ja oppia uutta, kolmas oli kiinnostunut erilaisten tapahtumien järjestämisestä ja halusi samalla tehdä jotain, jonka koki merkitykselliseksi. Kaikkia pöydän ympärillä yhdisti kiinnostus kehittyviin maihin ja vieraisiin kulttuureihin. Maailma ei  tosiaan rajoitu pelkkään kampusalueeseen, vaikka joskus siltä tuntuukin.

Vuoteen mahtui kokouskahvien ja pöytäkirjojen lisäksi myös erilaisten tapahtumien ja tempausten järjestämistä, tiedottamista, ständeillä seisomista, hankehallinnointikoulutuksia, blogikirjoituksia ja kiinnostavia seminaareja. Vuosi oli oikeastaan paljon huikeampi kuin odotinkaan. Vaikka tässä ajassa ei nyt ihan maailmaa pelastettukaan, niin mukaan tarttui aimo annos kokemusta. Oma tuleva työura toivottavasti löytyy kehitysyhteistyön parista, joten yksi askel kohti unelmien työpaikkaa on jo ainakin otettu.

Ensi vuonna TYYn kehitysyhteistyövaliokunta edustaa nimellä Kehitysyhteistyösiipi. Haku on käynnissä nyt ja päättyy 7.1.2014 klo 12. Oli Sinun syysi ja motivaation lähteesi sitten minkälainen vain, hakea voit helposti osoitteessa: http://www.tyy.fi/node/4314

RIP Madiba

Ystäväni on lähdössä Etelä-Afrikkaan opiskelemaan ensi vuodeksi. Viime torstaina keskustelimme muutosta ja kaikesta mitä siihen liittyy, turvallisuustilanteesta Kapkaupungissa, apartheidistä ja tietysti Nelson Mandelasta. Mietimme kauanko vanha mies vielä jaksaa sinnitellä. 

Myöhemmin illalla joku huomasi uutisen, että Mandela on menehtynyt. Seuraavana aamuna omaa some-uutisvirtaani selaillessani lähes kaikki päivitykset käsittelivätkin Mandelaa, Madibaa.

Muistan lapsena etten aina ollut varma kuka Kofi Annan ja kuka Nelson Mandela. Suurempaa hämmennystä kuitenkin aiheutti miehen sovinnollinen asenne 27 vuoden vankeuden jälkeen, lapsen nähden täysin syyttä, tai ylipäätään koko apartheidin käsite.

Yksittäisten ihmisten ohella Mandelaa muistelivat lehdet ja eräs julkaisu kirjoitti jopa, että Nelson Mandela tulee olemaan ensimmäinen poliitikko, jota maailma oikeasti tulee kaipaamaan. 

Seuraavana päivänä juhliessamme Suomen itsenäisyyttä, joku keksi että Mandela on vain 7 kuukautta Suomen valtiota nuorempi. 

Rest in peace Madiba.


Laura Pätsi

kuva lainattu: http://www.revolution-daily.com/rip-madiba/ 

Pohdintaa sosiaalisuudesta

Olen asunut parin vuoden sisällä yhteensä noin vuoden yhteisöllisissä kulttuureissa Ugandassa ja Senegalissa. Sosiaalisuuden tavat ovat näissä hyvin erilaisia vaikkapa Suomeen verrattuna.

Hyvin usein Suomessa sosiaalisille tilanteille asetetaan odotuksia. Esimerkiksi kun mennään kaverin kanssa kahville tai lounaalle, kutsutaan ystäviä kylään tai pidetään bileet viikonloppuna. Jos koko lounaan istuisi hiljaa puhumatta sanaakaan tai illanistujaisissa ei tehtäisi tai puhuttaisi paljon mitään, olisi tunnelma ainakin hiukan vaivaantunut. Odotukset liittyvät vähintäänkin kuulumisten vaihtoon, keskusteluun ja hauskuuteen. Koska lauantaina on lounastreffit yhden kanssa, mennään lenkille toisen kanssa ja viettämään iltaa kolmannen luo, täytyy annettu aika käyttää hyödyksi juttelemalla ja päivittämällä viime aikojen tapahtumia. Ja kyllä, jopa vapaapäiville on usein aikataulut, tietenkin!

Kun tulin takaisin Ugandasta, oli yllätys (ja hieman järkytyskin) huomata, että omat kaveritkin ovat usein todella tarkkoja sosiaalisuuden rajoista. Illanviettoihin ei pyydettykään jokaista tutuntuttua sen kummemmin ajattelematta, vaan piti aina miettiä, että ketähän nyt kutsuisi. Jos jollain on riitaa jonkun kanssa, jos joku on jonkun eksä tai jos joku ei vain tykkää jostakusta, riittää paljon pohdittavaa. Mitä jos se jota ei kutsuttu kuuleekin että muut on meillä ja sitten se suuttuu? OMG! Jos meni kahvitreffeille jonkun kaverin kanssa, olisi se ollut vähintäänkin OUTOA jos oma entuudestaan toiselle tuntematon kaveri olisi tullut noin vaan mukaan. Mistä sitä sitten olisi puhunut? Ei ainakaan siitä mitä tapahtui perjantai-iltana koska siitä haluun kertoo vaan sille toiselle. Awkward.

Mites sitten Ugandassa ja Senegalissa? Olet matkalla kaverisi luo kylään Ugandassa, tapaat kadulla jonkun vanhan kaverisi ja nappaat hänetkin mukaasi. Tadaa, mä toin Fredinkin! Tutustuit juuri uuteen tyyppiin ja kutsut tämän viikonlopuksi perheesi luo lounaalle, ilmoittelet perheellesi sitten myöhemmin. Ja viikonloppuna lounashan tarkoittaa useimmiten sitä, että olet kuin kotonasi ja vietät koko päivän makoillen tyyppien sohvalla. Jos lähdet jo kuuden tunnin jälkeen, ihmiset ihmettelevät ja kyselevät, että ai sulla ei ollutkaan tänään aikaa kyläillä. Naapuritkin ja sukulaisetkin saattaa pyöriä paikalla päivän aikana, ovet on avoinna. Olet tuntenut jonkun pari päivää, ja kohta oletkin jossakin maaseudulla kantamassa tämän pikkuveljen matkalaukkua sisäoppilaitokseen.

Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät paineet ja odotukset vievät pointin koko yhdessäololta. Kun menen työkaverin luo Mborossa Senegalissa illalliselle, makoillaan kaikki patjalla rennon tyytyväisinä ja ollaan välillä puolikin tuntia hiljaa. Muutaman tunnin jälkeen ei tule mitään vaivaantunutta ”haluaisin pian mennä nukkumaan” -tunnelmaa, vaan jos jotakuta nukuttaa, hän sitten alkaa nukkua siinä kun muut on vielä valveilla. Kaikki on hyvin, kun on vaan ihmisiä ympärillä.

Istuin Dakarissa ravintolan vieressä pienessä puistossa, kun viereen tuli joku tyyppi kitaran kanssa. Tämä alkoi soittamaan ja oli vaan et hei sä siinä, laula. Olin vaan et ööö, mitäs mä nyt tässä laulan kun ihmisiä syö tossa ihan vieressä enkä tiedä mitä laulaisin. Sitten vaan sen kummemmin ajattelematta aloin mölistä jotain suomeksi, ja soiteltiin ja lauleltiin siinä melkein pari tuntia. Lopuksi tyyppi vaan lähti ja toivotti hyvät illanjatkot, eikä sen tarkemmin tutustuttu.

Samanlainen mutkaton yhdessäolo on Suomessa yleensä tavallista perheen ja lähimpien ystävien kanssa. Pointti on siis se, että usein rento ”ollaan vaan yhdessä tekemättä mitään” –tunnelma sisältää vähintäänkin hiukan pidemmän ja syvemmänkin tuttavuuden.  Ugandassa ja Senegalissa voi olla että tiedät juuri ja juuri ihmisten nimet ja usein et niitääkään, ja hengailette kaikki vaan rennosti, eikä välttämättä ole mitään paineita tutustua jos ei siltä tunnu.  Ei tule sellaista tilannetta että on jonkun tupareissa ja harjoittaa pientä jäykkää small talkia jonkun kanssa ja kysyy just ne mitä sä opiskelet –kysymykset niinku yleensä nyt on hyvä kysyä. Tutustuminen, tuttavuus, kaveruus ja ystävyys ovat joskus Suomessa jopa kaavamaisen rationaalisia, ja kaikkiin liittyy omat sääntönsä.

Olen miettinyt, että mistä se johtuu, että suomalaiset tarvitsevat omaa tilaa. On totuttu omaan makuuhuoneeseen, tai siihen omaan aikaan kun rentoutuu välillä yksikseen. Aina ei jaksa olla sosiaalinen. Sekä Ugandassa että Senegalissa ihmetellään sitä, kuinka länkkärit usein vetäytyvät omaan rauhaansa. Mikäs nyt vaivaa, ootko kipeä? Olen tullut siihen tulokseen, että tämä saattaa johtua nimenomaan siitä, että sosiaalisiin tilanteisiin lliitetään odotuksia ja toimintaa. Niihin liittyy siis jollain tavalla aktiivisuus, joka väsyttääkin joskus. Ugandassa ja Senegalissa sekin on usein omaa aikaa, kun on muiden kanssa, riippumatta siitä, onko tuntenut nämä ihmiset monta vuotta vai tunnin. Voi olla niin rennosti, että lukee vaan muiden seurassa kirjaa, nukkuu, kuuntelee musiikkia tai vain on hiljaa ja mietiskelee, kun muut juttelevat.  Ihmisiä nukkuukin lähes aina useampi samassa huoneessa.

En tarkoita, etteikö Suomessakin olisi poikkeuksia. Olen vain itsekin huomannut, miten vaikeaa on olla täysin rento, jos ympärillä olevien ihmisten ajatusmaailma sosiaalisiin tilanteisiin liittyen ei ole samanlainen.

Sanoisin, että rento sosiaalisuus on paljon inhimillisempää ja luonnollisempaa, suorastaan terveellisempää. Kun pystyy olemaan kaikkien ihmisten kanssa samalla tavalla kuin oman perheensä kanssa, elämä on helpompaa. Ei sillä niin väliä missä on ja kenen kanssa, ihmisiä on ympärillä ja kaikki on hyvin.  

let’s get together and feel allright ;)