Ros Wynne-Jonesin romaani Sade lankeaa (Like 2010; Something is going to fall like rain) kertoo
brittiläisestä parikymppisestä opiskelijasta Mariasta, joka
lähtee vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Vaan mikään ei mene niinkuin
hän oli kuvitellut, sillä nopeasti hän joutuu Sudaniin, Darfuriin,
keskellä konfliktia Adekin kylään, paikkaamaan haavoittuneita, haavoittumaan
itsekin, näkemään kuolemaa ja epätoivoa. Lyhyeksi aiottu vierailu Darfurissa pitkittyy, tulevaisuus häilyy horisontissa epävarmana. Sota ympärillä tiivistyy, ihmisiä kuolee. Maria ei ole valmis kohtaamaan sotaa,
mutta Sade lankeaa on kertomus elämän arvaamattomuudesta ja siitä,
kuinka kaukana länsimainen ja tavallisten afrikkalaisten elämä
ovat toisistaan, kuinka ihminen yrittää selvitä kaikesta eteen tulevasta, ja lopulta yleensä selviääkin.
Kirjassa kiehtoo eniten se, että
Maria oli mitä samaistuttavin henkilö tällaiselle lukijalle, joka (ainakin hieman) haaveilee itsekin pääsevänsä joskus elämässään
tekemään vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Maria on usein eksyksissä
ja miettii, mitä oikein on tekemässä ja onko hänestä tähän
lainkaan. Sade lankeaa on myös mitä suuremmissa määrin kertomus etelän köyhien tavallisuutta tavoittelevasta elämästä kriisien keskellä länsimaisin naiivein silmin koettuna, kertomus maailmasta joka ei ole reilu tai oikeudenmukainen, mutta jossa jokainen meistä seitsemästä miljardista kuitenkin asuu.
Uskon, että tämän romaanin lukija
ymmärtää maailmaa jälleen hieman paremmin. Kirjan tarina on tuskaisa ja se tekee pahaa erityisesti siksi, että vaikka henkilöt ovat kuvitteellisia, niin Darfurissa kuin maailman lukuisissa muissakin kolkissa elämä kulkee luultavasti juuri tällaisia ratoja. Me länsimaiset tiedostavat lukijat voimme vain aavistella, yrittää samaistua.
"Joskus yritän kuvitella, mitä adekilaiset ajattelisivat elämästäni täällä. Mitä he ajattelisivat Lontoosta. Hanoista, joista saa puhdasta vettä. Tosi-tv-ohjelmista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka tekevät samoja asioita kuin katsojat, ja saippuaoopperoista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka ovat olevinaan tavallisia ihmisiä. Liikennevaloista, joilla valvotaan katuja kätketyistä ohjauskeskuksista käsin. Sähköstä, puhelimista ja kaasu-uuneista. Kansanmurha-asiantuntijoista, jotka eivöt ole koskaan menettäneet läheistään ruostuneen viidakkoveitsen viillolle tai matalalla lentävän helikopterin tulitukselle.
Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää."
Kirjaa suosittelee kaikille lukutaitoisille yksi syvästi vaikuttunut valiokuntalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti