Blogin taustamusiikkia

Hei kaikille tasapuolisesti! Sain kunnian vastata pääasiallisesti tämän ihanan blogin musiikkilinkeistä, vaikka toki myös muut bloggarit ovat oikeutettuja tuomaan  oman soinnillisen lisänsä taustamusiikkirepertuaariin. Valitsen kappaleita, jotka syventävät ymmärtämystänne ja eläytymistänne, kun luette blogin tekstejä. Pyrin myös jakamaan teidän kanssanne juuri niitä tuntemuksia, joita kulloinenkin musiikki ja musiikkivideo minussa herättävät. Ja Oih, mikä vaikutus musiikilla voikaan olla! Mielestäni musiikin kautta voi ilmetä aivan uusia asioita ja puolia sekä musiikin tekijöissä että etenkin vastaanottajissa. Joskus nämä vaikutukset ovat niin henkilökohtaisia, ettei edes esittäjä, säveltäjä tai sanoittaja ole voinut aavistakaan, mitä hänen sielunmaisemansa representaatio voi merkitä sen kohdatessa jonkun toisen sielunmaiseman. Ensimmäinen tällainen kokemus, jonka saan välittää teille, arvon lukijat, on erään Mattafixin kappale ja musiikkivideo nimeltään Living Darfur, olkaa hyvät :

Juuri tämän esityksen halusin jakaa kanssanne, koska blogimme aiempi kirja-arvostelu johdatteli minut etsimään lisää tietoa Darfurin asiasta. Löysin paljon asiatekstiä, valokuvia ja lisäksi tämän kappaleen. Sen sijaan, että kävisin kaikkia surullisia, henkeäsalpaavia ja ahdistavia faktoja läpi, päätin lähestyä koko kriisiä nimenomaan musiikin avulla. Sillä musiikki, kuten kuvakin, kertoo enemmän kuin pelkät sanat. Itselleni tämä rauhoittavakin kappale kertoo kauheasta kontekstistaan huolimatta toivosta. Siitä, että meidän tulisi nähdä toisemme eri silmin, ja siitä, että kyynelten ja katastrofien jälkeen on mahdollista vielä päästä mukaan tähän maailmaan. Tulkintani mukaan laulu siis kerrotaan sekä kriisin keskellä elävien että ulkopuolisten näkökulmasta. Meillä kaikilla on kuitenkin sama taivas, jota katsoa, ja rajojen sijaan meidän tulisi nähdä yhteinen maailmanyhteisö, jossa kukaan ei itse asiassa olekaan ulkopuolinen. Ymmärtämällä vastuun toisistamme pelastamme myös itsemme, sillä samalla luomme omalle elämällemmekin kestävän tarkoituksen. Myös meillä länsimaalaisilla on toivoa – toivoa siitä, että voimme välittää jostain ja vähentää globaalia epäoikeudenmukaisuutta. Toivo on yksi elämän peruspilareista, jonka avulla me myös selviämme elämän tragedioista. On ihanaa olla mukana tuomassa toivoa sinne, mistä se on menetetty.

Rakkaudella, Hille Hepsankeikka,
sillä suurin on kuitenkin rakkaus.

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ros Wynne-Jonesin romaani Sade lankeaa (Like 2010; Something is going to fall like rain) kertoo brittiläisestä parikymppisestä opiskelijasta Mariasta, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Vaan mikään ei mene niinkuin hän oli kuvitellut, sillä nopeasti hän joutuu Sudaniin, Darfuriin, keskellä konfliktia Adekin kylään, paikkaamaan haavoittuneita, haavoittumaan itsekin, näkemään kuolemaa ja epätoivoa. Lyhyeksi aiottu vierailu Darfurissa pitkittyy, tulevaisuus häilyy horisontissa epävarmana. Sota ympärillä tiivistyy, ihmisiä kuolee. Maria ei ole valmis kohtaamaan sotaa, mutta Sade lankeaa on kertomus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, kuinka kaukana länsimainen ja tavallisten afrikkalaisten elämä ovat toisistaan, kuinka ihminen yrittää selvitä kaikesta eteen tulevasta, ja lopulta yleensä selviääkin.

Kirjassa kiehtoo eniten se, että Maria oli mitä samaistuttavin henkilö tällaiselle lukijalle, joka (ainakin hieman) haaveilee itsekin pääsevänsä joskus elämässään tekemään vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Maria on usein eksyksissä ja miettii, mitä oikein on tekemässä ja onko hänestä tähän lainkaan. Sade lankeaa on myös mitä suuremmissa määrin kertomus etelän köyhien tavallisuutta tavoittelevasta elämästä kriisien keskellä länsimaisin naiivein silmin koettuna, kertomus maailmasta joka ei ole reilu tai oikeudenmukainen, mutta jossa jokainen meistä seitsemästä miljardista kuitenkin asuu.

Uskon, että tämän romaanin lukija ymmärtää maailmaa jälleen hieman paremmin. Kirjan tarina on tuskaisa ja se tekee pahaa erityisesti siksi, että vaikka henkilöt ovat kuvitteellisia, niin Darfurissa kuin maailman lukuisissa muissakin kolkissa elämä kulkee luultavasti juuri tällaisia ratoja. Me länsimaiset tiedostavat lukijat voimme vain aavistella, yrittää samaistua.

"Joskus yritän kuvitella, mitä adekilaiset ajattelisivat elämästäni täällä. Mitä he ajattelisivat Lontoosta. Hanoista, joista saa puhdasta vettä. Tosi-tv-ohjelmista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka tekevät samoja asioita kuin katsojat, ja saippuaoopperoista, joita ihmiset katsovat nähdäkseen ihmisiä, jotka ovat olevinaan tavallisia ihmisiä. Liikennevaloista, joilla valvotaan katuja kätketyistä ohjauskeskuksista käsin. Sähköstä, puhelimista ja kaasu-uuneista. Kansanmurha-asiantuntijoista, jotka eivöt ole koskaan menettäneet läheistään ruostuneen viidakkoveitsen viillolle tai matalalla lentävän helikopterin tulitukselle.   

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää." 

Kirjaa suosittelee kaikille lukutaitoisille yksi syvästi vaikuttunut valiokuntalainen.