VUOSI VALIOKUNTAA

Viime tammikuussa astelin jännittyneenä  ensimmäiseen TYYn kehitysyhteistyövaliokunnan kokoukseen. Mielessä pyöri, millaisia tyyppejä paikalla mahtaisi olla ja miten sitä pitäisi itsensä fiksusti esitellä. Olisinkohan ainoa uusi kasvo ja ihan pihalla kaikesta? Viikko sitten istuin jo vuoden viimeisessä valiokunnan tapaamisessa. Menikös se vuosi tässä tosiaan?  Mitä kaikkea mahtuikaan ensimmäisen ja viimeisen kokouksen väliin?

Ainakin ensimmäisen tapaamisen jännitys oli aivan turhaa. Ensimmäisenä iltana ja vuoden aikana ehdin tutustua joukkoon ihania ja kiinnostavia ihmisiä. Valiokunnan tapaamisissa pöydän ympärille kertyi eri tiedekuntien opiskelijoita erilaisine taustoineen. Yksi oli tullut paikalle keräämään konkreettista kokemusta kehitysyhteistyön hankehallinnoinnista, toinen halusi tehdä jotain ”mukavuusalueensa ulkopuolella” ja oppia uutta, kolmas oli kiinnostunut erilaisten tapahtumien järjestämisestä ja halusi samalla tehdä jotain, jonka koki merkitykselliseksi. Kaikkia pöydän ympärillä yhdisti kiinnostus kehittyviin maihin ja vieraisiin kulttuureihin. Maailma ei  tosiaan rajoitu pelkkään kampusalueeseen, vaikka joskus siltä tuntuukin.

Vuoteen mahtui kokouskahvien ja pöytäkirjojen lisäksi myös erilaisten tapahtumien ja tempausten järjestämistä, tiedottamista, ständeillä seisomista, hankehallinnointikoulutuksia, blogikirjoituksia ja kiinnostavia seminaareja. Vuosi oli oikeastaan paljon huikeampi kuin odotinkaan. Vaikka tässä ajassa ei nyt ihan maailmaa pelastettukaan, niin mukaan tarttui aimo annos kokemusta. Oma tuleva työura toivottavasti löytyy kehitysyhteistyön parista, joten yksi askel kohti unelmien työpaikkaa on jo ainakin otettu.

Ensi vuonna TYYn kehitysyhteistyövaliokunta edustaa nimellä Kehitysyhteistyösiipi. Haku on käynnissä nyt ja päättyy 7.1.2014 klo 12. Oli Sinun syysi ja motivaation lähteesi sitten minkälainen vain, hakea voit helposti osoitteessa: http://www.tyy.fi/node/4314

RIP Madiba

Ystäväni on lähdössä Etelä-Afrikkaan opiskelemaan ensi vuodeksi. Viime torstaina keskustelimme muutosta ja kaikesta mitä siihen liittyy, turvallisuustilanteesta Kapkaupungissa, apartheidistä ja tietysti Nelson Mandelasta. Mietimme kauanko vanha mies vielä jaksaa sinnitellä. 

Myöhemmin illalla joku huomasi uutisen, että Mandela on menehtynyt. Seuraavana aamuna omaa some-uutisvirtaani selaillessani lähes kaikki päivitykset käsittelivätkin Mandelaa, Madibaa.

Muistan lapsena etten aina ollut varma kuka Kofi Annan ja kuka Nelson Mandela. Suurempaa hämmennystä kuitenkin aiheutti miehen sovinnollinen asenne 27 vuoden vankeuden jälkeen, lapsen nähden täysin syyttä, tai ylipäätään koko apartheidin käsite.

Yksittäisten ihmisten ohella Mandelaa muistelivat lehdet ja eräs julkaisu kirjoitti jopa, että Nelson Mandela tulee olemaan ensimmäinen poliitikko, jota maailma oikeasti tulee kaipaamaan. 

Seuraavana päivänä juhliessamme Suomen itsenäisyyttä, joku keksi että Mandela on vain 7 kuukautta Suomen valtiota nuorempi. 

Rest in peace Madiba.


Laura Pätsi

kuva lainattu: http://www.revolution-daily.com/rip-madiba/ 

Pohdintaa sosiaalisuudesta

Olen asunut parin vuoden sisällä yhteensä noin vuoden yhteisöllisissä kulttuureissa Ugandassa ja Senegalissa. Sosiaalisuuden tavat ovat näissä hyvin erilaisia vaikkapa Suomeen verrattuna.

Hyvin usein Suomessa sosiaalisille tilanteille asetetaan odotuksia. Esimerkiksi kun mennään kaverin kanssa kahville tai lounaalle, kutsutaan ystäviä kylään tai pidetään bileet viikonloppuna. Jos koko lounaan istuisi hiljaa puhumatta sanaakaan tai illanistujaisissa ei tehtäisi tai puhuttaisi paljon mitään, olisi tunnelma ainakin hiukan vaivaantunut. Odotukset liittyvät vähintäänkin kuulumisten vaihtoon, keskusteluun ja hauskuuteen. Koska lauantaina on lounastreffit yhden kanssa, mennään lenkille toisen kanssa ja viettämään iltaa kolmannen luo, täytyy annettu aika käyttää hyödyksi juttelemalla ja päivittämällä viime aikojen tapahtumia. Ja kyllä, jopa vapaapäiville on usein aikataulut, tietenkin!

Kun tulin takaisin Ugandasta, oli yllätys (ja hieman järkytyskin) huomata, että omat kaveritkin ovat usein todella tarkkoja sosiaalisuuden rajoista. Illanviettoihin ei pyydettykään jokaista tutuntuttua sen kummemmin ajattelematta, vaan piti aina miettiä, että ketähän nyt kutsuisi. Jos jollain on riitaa jonkun kanssa, jos joku on jonkun eksä tai jos joku ei vain tykkää jostakusta, riittää paljon pohdittavaa. Mitä jos se jota ei kutsuttu kuuleekin että muut on meillä ja sitten se suuttuu? OMG! Jos meni kahvitreffeille jonkun kaverin kanssa, olisi se ollut vähintäänkin OUTOA jos oma entuudestaan toiselle tuntematon kaveri olisi tullut noin vaan mukaan. Mistä sitä sitten olisi puhunut? Ei ainakaan siitä mitä tapahtui perjantai-iltana koska siitä haluun kertoo vaan sille toiselle. Awkward.

Mites sitten Ugandassa ja Senegalissa? Olet matkalla kaverisi luo kylään Ugandassa, tapaat kadulla jonkun vanhan kaverisi ja nappaat hänetkin mukaasi. Tadaa, mä toin Fredinkin! Tutustuit juuri uuteen tyyppiin ja kutsut tämän viikonlopuksi perheesi luo lounaalle, ilmoittelet perheellesi sitten myöhemmin. Ja viikonloppuna lounashan tarkoittaa useimmiten sitä, että olet kuin kotonasi ja vietät koko päivän makoillen tyyppien sohvalla. Jos lähdet jo kuuden tunnin jälkeen, ihmiset ihmettelevät ja kyselevät, että ai sulla ei ollutkaan tänään aikaa kyläillä. Naapuritkin ja sukulaisetkin saattaa pyöriä paikalla päivän aikana, ovet on avoinna. Olet tuntenut jonkun pari päivää, ja kohta oletkin jossakin maaseudulla kantamassa tämän pikkuveljen matkalaukkua sisäoppilaitokseen.

Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät paineet ja odotukset vievät pointin koko yhdessäololta. Kun menen työkaverin luo Mborossa Senegalissa illalliselle, makoillaan kaikki patjalla rennon tyytyväisinä ja ollaan välillä puolikin tuntia hiljaa. Muutaman tunnin jälkeen ei tule mitään vaivaantunutta ”haluaisin pian mennä nukkumaan” -tunnelmaa, vaan jos jotakuta nukuttaa, hän sitten alkaa nukkua siinä kun muut on vielä valveilla. Kaikki on hyvin, kun on vaan ihmisiä ympärillä.

Istuin Dakarissa ravintolan vieressä pienessä puistossa, kun viereen tuli joku tyyppi kitaran kanssa. Tämä alkoi soittamaan ja oli vaan et hei sä siinä, laula. Olin vaan et ööö, mitäs mä nyt tässä laulan kun ihmisiä syö tossa ihan vieressä enkä tiedä mitä laulaisin. Sitten vaan sen kummemmin ajattelematta aloin mölistä jotain suomeksi, ja soiteltiin ja lauleltiin siinä melkein pari tuntia. Lopuksi tyyppi vaan lähti ja toivotti hyvät illanjatkot, eikä sen tarkemmin tutustuttu.

Samanlainen mutkaton yhdessäolo on Suomessa yleensä tavallista perheen ja lähimpien ystävien kanssa. Pointti on siis se, että usein rento ”ollaan vaan yhdessä tekemättä mitään” –tunnelma sisältää vähintäänkin hiukan pidemmän ja syvemmänkin tuttavuuden.  Ugandassa ja Senegalissa voi olla että tiedät juuri ja juuri ihmisten nimet ja usein et niitääkään, ja hengailette kaikki vaan rennosti, eikä välttämättä ole mitään paineita tutustua jos ei siltä tunnu.  Ei tule sellaista tilannetta että on jonkun tupareissa ja harjoittaa pientä jäykkää small talkia jonkun kanssa ja kysyy just ne mitä sä opiskelet –kysymykset niinku yleensä nyt on hyvä kysyä. Tutustuminen, tuttavuus, kaveruus ja ystävyys ovat joskus Suomessa jopa kaavamaisen rationaalisia, ja kaikkiin liittyy omat sääntönsä.

Olen miettinyt, että mistä se johtuu, että suomalaiset tarvitsevat omaa tilaa. On totuttu omaan makuuhuoneeseen, tai siihen omaan aikaan kun rentoutuu välillä yksikseen. Aina ei jaksa olla sosiaalinen. Sekä Ugandassa että Senegalissa ihmetellään sitä, kuinka länkkärit usein vetäytyvät omaan rauhaansa. Mikäs nyt vaivaa, ootko kipeä? Olen tullut siihen tulokseen, että tämä saattaa johtua nimenomaan siitä, että sosiaalisiin tilanteisiin lliitetään odotuksia ja toimintaa. Niihin liittyy siis jollain tavalla aktiivisuus, joka väsyttääkin joskus. Ugandassa ja Senegalissa sekin on usein omaa aikaa, kun on muiden kanssa, riippumatta siitä, onko tuntenut nämä ihmiset monta vuotta vai tunnin. Voi olla niin rennosti, että lukee vaan muiden seurassa kirjaa, nukkuu, kuuntelee musiikkia tai vain on hiljaa ja mietiskelee, kun muut juttelevat.  Ihmisiä nukkuukin lähes aina useampi samassa huoneessa.

En tarkoita, etteikö Suomessakin olisi poikkeuksia. Olen vain itsekin huomannut, miten vaikeaa on olla täysin rento, jos ympärillä olevien ihmisten ajatusmaailma sosiaalisiin tilanteisiin liittyen ei ole samanlainen.

Sanoisin, että rento sosiaalisuus on paljon inhimillisempää ja luonnollisempaa, suorastaan terveellisempää. Kun pystyy olemaan kaikkien ihmisten kanssa samalla tavalla kuin oman perheensä kanssa, elämä on helpompaa. Ei sillä niin väliä missä on ja kenen kanssa, ihmisiä on ympärillä ja kaikki on hyvin.  

let’s get together and feel allright ;)

 

Mausteinen tutkimusmatka Intiaan

Graduni käsittelee paikallisten mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon puunistutusprojektissa Intian Himachal Pradeshissa. Kyseiset puuistutukset ovat päästökaupan tuote, ja niiden tarkoitus on toimia hiilinieluina. Päästövähennyksiin sitoutuneet länsimaat ostavat hiilikrediittejä kehittyvissä maissa olevilta hiiltä sitovilta projekteilta. Tätä osaa päästökaupasta kutsutaan puhtaan kehityksen mekanismiksi. Sitä voisi kutsua myös puhtaan omatunnon ostomekanismiksi, koska siinä saastuttajaosapuoli ostaa itselleen puhtaan omatunnon, ilman että tarvitsee kyseenalaistaa saastuttavan tuotannon lähtökohtia. Graduni tarkoitus ei kuitenkaan ole pureutua päästökaupan päättömyyksiin vaan tarkastella paikallisten osallistumismahdollisuuksia päätöksentekoon suurelta osin ylhäältäpäin sanellussa projektissa. Tuloksista voi lukea enemmän ensi elokuussa ilmestyvästä kirjasta tai gradustani, mutta se mitä päästän nyt blogosfääriin, käsittelee aineistonkeruumatkaani Intiassa syksyllä 2012.

Mukana oli graduohjaajani Toni, joka teki samaan aiheeseen liittyvää post-doc -tutkimustaan ja Noora, joka keräsi aineistoa kansalaisjärjestöjä käsittelevää graduaan varten. Noora teki haastattelut englanniksi Dharamsalassa. Tonin ja minun tutkimustiimiin kuului kaksi tulkkia.

Chambaan, pieneen vuoristokaupunkiin saavuttuamme pääsimme heti osallistumaan Chamba Collegen seminaariin "Climate Change in the age of Emerging Consumerism".  Minä ja Noora pääsimme myös puhumaan tutkimusaiheistamme, aikaa meille annettiin yhteensä kaksi minuuttia. Aikataulu oli tiukka, koska palkintojenjakoseremoniaan piti varata kunnolla aikaa. Muutaman tunnin verran päivän päätteeksi tieteentekijät jakelivat vuorotellen toisilleen pokaaleja, ja meidänkin minuuttimme julkisuudessa palkittiin. Seminaarin puhujat myös heittäytyivät antaumuksella laulamaan lavalla sentimentaalisia hindisävelmiä. 

Seminaarin jälkeen aloitimme kenttätyöt. Teimme haastatteluja Chamban ja Dharamsalan läheisissä kylissä. Vuoristoteitä pitkin ajellessa ja teekojuille pysähdellessä matkoihin kului päivittäin muutama tunti, vaikka kuski ei turhaan hidastellutkaan. Automatkat olivat huikeita. Kaarrellessamme mutkaisia vuoristoteitä yhdellä Intian miljoonista valkoisista Zuzukeista tutustuimme toisiimme ja toistemme kulttuuriin, kieleen, lauluihin, läppiin, elämään ja haaveisiin.

Haastatteltavat löysimme kävelemällä kylissä ja kyselemällä vastaantulijoilta. Pienistä kioskikaupoista (kuvassa alla) kyselemällä oli helppo lähteä liikkeelle. Näissä pikkukylissä kaikki tiesivät toistensa asiat, joten kohderyhmien haastateltaviin oli hyvin helppo saada kontakti. Vaikeampaa oli joskus lähteä kylistä pois, kun meitä kohtaan oltiin niin vieraanvaraisia. Kriittisten vastausten saaminen ei ollut kovin helppoa. Intiassa harmoniselle kanssakäymiselle annetaan suuri arvo, ja epämiellyttäviä asioita ei mielellään sanota ääneen. Kestää hetken ennen kuin oppii tulkitsemaan päänheilautuksen vivahteita, ja ymmärtämään, minkälainen "yes definitely" tarkoittaakin "no". Tutkijoina jouduimmekin tyytymään siihen, että jotkin asiat jäivät epäselviksi, epäilemättä usein tarkoituksella. Tulkintataitojen lisäksi välillä tarvittiin rautaista pokkaa. Metsähallinnon liskomaisen viranomaisen haastattelun kohdalla päiväkirjassani lukee: hassu haastattelu, eka nauratti ihan purskahtelevasti, sit ällistyksensekaisesti vitutti, sit vähän pelotti ja sit oli "nöyrä" olo.

Maankäytön muutoksiin liittyy aina potentiaalisesti konflikteja, ja puunistutusprojektissa liikkuu paljon rahaa. Koska tutkimusaiheemme oli hieman arkaluontoinen, emme kertoneet ihan kaikille, millä asialla liikumme, oltiin ihan vaan lomalla (haastatelluille tietenkin kerroimme). Olimme mieluummin ylivarovaisia kuin turhan rohkeita, varsinkin Himachaliin jäävien tulkkien turvallisuuden takia. Emme myöskään käyttäneet missään haastattelussa nauhuria, joka oli mukana, se olisi saattanut lisätä haastateltavien itsesensuuria (sen sijaan nauhurille päätyi mm. tiibetiläistä räppiä ja beatboksausta).

Työpäivät venyivät usein kellon ympäri, eikä vapaapäiviä juuri ollut. Se ei kuitenkaan haitannut, kun työpäivät olivat niin hulvattomia. Suosittelen ehdottomasti tutkimusmatkailua avoimen ja joustavan mielen kera! Mitä tahansa yllättävää saattaa tapahtua matkan aikana. Arvaamattomuuden masala (=mauste) herättää läsnäoloon joka hetki, pitämään silmät koko ajan auki ja haastamaan totuttuja ajatusmalleja. Tutkimusmatkalla saattaa päästä paikkoihin, joissa turisteja ei ole juuri vieraillut, ja kulttuuri on mahdollista kohdata ilman turismin värittämiä välittäviä rakennelmia.

Laitan tähän vielä fiilistelyn vuoksi Dharamsalan saundin, joka soi siellä pääkadulla oikeestaan koko ajan. 

http://www.youtube.com/watch?v=0Ix9yfoDHJw

Hankeseurantamatkalla Guatemalassa

Pääsin lähtemään Guatemalaan kehitysyhteistyöhankkeen seurantamatkalle KENKKUn eli Suomen ylioppilaskuntienliiton (SYL) kehitysyhteistyöasioiden neuvottelukunnan edustajana. KENKKUssa toimii 13 vapaaehtoista opiskelijaa, joita ohjaa SYL:n kehitysyhteistyökoordinaattori Johanna Ursin-Escobar, joka olikin matkalla seuranani. SYL:llä on yhteensä kolme hanketta, yksi Guatemalassa, toinen Mongoliassa ja kolmas Mosambikissa.

SYL:n hankekumppani Guatemalassa on mayojen opiskelijajärjestö AMEU. Järjestö pyrkii lisäämään alkuperäiskansoihin kuuluvien opiskelijoiden mahdollisuuksia yliopistotason koulutukseen, sillä maassa toimii vain yksi valtion yliopisto, jonne on todella vaikea päästä, ja yksityiset yliopistot ovat usein liian kalliita. AMEU pyrkii muutenkin parantamaan mayojen asemaa yhteiskunnassa.

Hankeseurantamatkalla oli tarkoitus käydä katsomassa, miten vuodenvaihteessa päättyvä hanke on edistynyt, sekä ennen kaikkea tavata paikallisia kumppaneita ja hyödynsaajia. Hankematka osoitti jälleen sen, miten tärkeää on päästä keskustelemaan kasvotusten ja päästä näkemään hankkeen toteutuspaikat sekä puhumaan siellä asuvien ihmisten kanssa, vaikka kaikki sujuisikin hyvin. On aivan eri asia yrittää rakentaa kuvaa hankealueiden tilanteesta raporttien ja valokuvien kautta, kuin vierailemalla niissä paikan päällä.

Uusien hankeideoiden työstämistä

Varsinaisesti nälästä ei Guatemalassa kärsitä, mutta köyhyys ja varsinkin eriarvoisuus näkyy maassa selvästi. Esimerkiksi turvallisuustilanne on Guatemalassa heikentynyt selvästi, mikä saa Suomessa yksin kulkemaan tottuneen naisenkin sen verran pelokkaaksi, että ilman paikallista seuraa en iltakuuden jälkeen hotellilta poistunut. Raskaasti aseistetut poliisit ja kansalaiskaartin sotilaat ovat arkipäiväinen näky Guatemalan Cityn kaduilla, ja henkilöautojen ikkunat on tummennettu, jotteivat mahdolliset ryöstäjät voisi nähdä autoihin sisälle.

Valtion on lisäksi hankaloittanut kansalaisyhteiskunnan toimintaa jonkin verran, ja esimerkiksi mielenosoituksia on taltutettu maassa armeijan kovin ottein. Korruptio on yleistä, ja moni asia vaikuttaa toimivan maassa paremmin ja nopeammin suhteiden voimin.

Naisryhmien persikantaimia San Andrés Itzapassa

Hankeseurantamatka osoitti, että kansalaisjärjestöjen tukeminen Guatemalassa on erittäin tärkeää jo senkin takia, että valtio ei tarjoa varsinkaan maaseudulla asuville heikommin toimeentuleville ihmisille läheskään samanlaisia mahdollisuuksia kuin Suomi. Pyrimme antamaan tähän eväitä myös muuten kuin kuluvan tai vuosiksi 2015–2017 suunnitteilla olevan hankkeen sisällä, jotta AMEU pystyy tulevaisuudessa jatkamaan työtään tehokkaasti myös ilman SYL:n tukea.

Salla Mäkelä

Vaihtokokemuksia Ugandasta

Vietin vuosi sitten lukukauden North-South-South-vaihdossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Vaihtarina olemisesta ja kehitysmaassa asumisesta muodostui varsin iso ja avartava kokemus, josta olen edelleenkin hurjan kiitollinen. Uganda valikoitui kohteekseni melko sattumanvaraisesti. Halusin johonkin Euroopan ulkopuoliseen maahan, jossa on opetusta englanniksi. NSS-ohjelma vaikutti kaikin puolin hyvältä, ja koska Uganda oli yksi sen kohteista, hain sinne. Valinta osoittautui loistavaksi. Uganda on kaikkine ongelmineenkin kaunis ja värikäs maa, jossa ihmiset ovat mukavia ja elämänasenne vähintäänkin rento. Kaikessa kaoottisuudessaan pääkaupunki Kampala on mahtava paikka ja eroaa huimasti esimerkiksi eurooppalaisista pääkaupungeista.

Old Taxi Park ja tyypillistä ruuhkaa

Kampalan keskustaa

Opiskelin isossa Makerere University -nimisessä yliopistossa ihmisoikeuksia. Opiskelin maisteriohjelmassa, ja suurin osa luokkakavereistani oli päivisin töissä käyviä aikuisia, joten luennot olivat aina iltaisin viidestä kahdeksaan. Puitteet ja resurssit olivat niin materiaalien, tilojen kuin opetustekniikoidenkin suhteen paljon vaatimattomammat kuin Suomessa. Opiskelua hidasti toisinaan myös esimerkiksi se, että luennoitsija yksinkertaisesti jätti saapumatta luennolle. Kuitenkin kaikki työskentelivät ahkerasti ja ottivat opinnot tosissaan. Välillä tunsin itseni suorastaan laiskaksi moniin luokkatovereihini verrattuna. Monet kursseista teettivät melko paljon työtä, koska niihin kuului lopputenttien lisäksi myös esseitä ja ryhmätöitä. Selvisin kuitenkin kunnialla kaikista kursseista ja ehdin silti tehdä onneksi paljon muutakin kuin opiskella.

Makerere Universityn päärakennus

Asuin koko vaihtoaikani opiskelijahostellissa, mikä onkin varsin tyypillinen opiskelijoiden asumismuoto Kampalassa. Hostellilta oli useita kertoja päivässä ilmainen bussikuljetus yliopistolle, mutta koska hostelli sijaitsi aivan yliopistoalueen vieressä, kuljin itse luennoille helteestä ja useista ylämäistä huolimatta sinnikkäästi kävellen. Vaikka huoneeni olikin pieni ja vaatimaton, siellä oli kiva asua, ja toisin kuin monilla muilla, minulla oli sentään yhden hengen huone sekä oma vessa ja suihku käytössäni. Keittiön tai jääkaapin puutekaan ei pienen totuttelun jälkeen haitannut, koska hostellin lähistöllä oli useita pieniä ruokapaikkoja, kojuja ja kauppoja, joista sai ostettua syötävää. Asuinalue oli omalla kaoottisella tavallaan viihtyisä ja aina täynnä elämää, meteliä ja ihmisiä. (Minulla ja vierailulla käyneillä vanhemmillani taisi kyllä olla hieman erilaiset näkemykset alueen viehätysvoimasta ja asumiseni tasosta noin ylipäätään…) Viihdyin hostellissa hyvin, vaikka huoneessani oli usein kaikenlaisia ötököitä ja liskoja, suihkusta tuli vain kylmää vettä, sähkökatkoja oli aina toisinaan ja kerran olimme lähes viikon ilman juoksevaa vettä. Heti ikkunani ulkopuolella avautunut valtava slummi muistutti minua jatkuvasti siitä, kuinka naurettavaa pienistä puutteista tai vioista valittaminen on.

Hostellihuone

Näkymä huoneen ikkunasta

En mielestäni kokenut varsinaista kulttuurishokkia, ja koti-ikäväkin vaivasi yllättävän vähän. Oli kuitenkin joitain asioita, joihin tottuminen vei aikaa. Jatkuva köyhyyden läsnäolo ja näkeminen oli jotain, mihin oli vaikeaa suhtautua. Toisaalta näin kuitenkin myös sen, että ihmiset elävät tavallista elämäänsä lähes millaisissa oloissa tahansa, ja se, mikä ulkopuolisen silmissä näyttää kurjuudelta, ei välttämättä ole yksinomaan sitä vaan jonkun tavallista arkea ja todellisuutta.

Bodabodalla (eli paikallisella mopotaksilla) ajelua

Sipi Falls Itä-Ugandassa

Toinen asia, joka vaati minulta erityisen paljon totuttelua, oli yleinen hitaus, joka koski lähes kaikkea ja tuntui olevan varsin leimallinen osa paikallista kulttuuria. Tämä hitaus näkyi esimerkiksi asioiden hoitamisessa, matkustamisessa ja jopa kävelemisessä. (Kun kävelin omasta mielestäni ihan normaalia vauhtia, ugandalaiset kaverini saattoivat ihmetellä, onko minulla kiire johonkin, kun sillä tavalla juoksen.) Vaikka osasin etukäteen odottaa hitautta ja tuskallisen jähmeää byrokratiaa, toisinaan se silti turhautti. Välillä koin ahdistusta siitä, etten saanut asioita hoidettua haluamallani tavalla ja haluamassani tahdissa. Hyvänä esimerkkinä ahdistusta aiheuttaneesta byrokratiasta ja asioiden hoitamisen hankaluudesta oli se, kun yritin hankkia itselleni opiskelijaviisumia turistiviisumini lähestyessä voimassaoloaikansa loppua. Tämä vaati lukuisien erilaisten paperien hankkimista ja täyttelemistä ja loppujen lopuksi kahdeksaa käyntiä asiaa hoitavassa virastossa. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin kaiken hitauteen ja aloin tajuta, että asiat hoituivat ja järjestyivät aina, vaikkakin vähän rauhallisemmassa tahdissa. Tämän jälkeen minua ei enää juurikaan haitannut esimerkiksi jumittua liikenneruuhkaan tai istua liikkumattomassa bussissa neljää, viittä tuntia odottamassa sen lähtöä.

Papuja, riisiä, matokea, poshoa ja jotain muuta

Tietöitä kotikadulla

Etukäteen minua peloteltiin jonkin verran kaikenlaisella turvattomuudella, sairauksilla ja muilla vastoinkäymisillä, joita voisin joutua Ugandassa kohtaamaan. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka turvalliseksi tunsin oloni ja kuinka ongelmitta pärjäsin. Minulta ei varastettu mitään, enkä joutunut kertaakaan oikeasti pelottavaan tai uhkaavaan tilanteeseen. Järkevää varovaisuutta on tietysti hyvä noudattaa ja välttää esimerkiksi pimeällä liikkumista yksin, mutta hysteerinen ei kannata olla. En myöskään yhden yön pituista oksennustautia ja ötökänpureman aiheuttamaa omituista ihottumaa lukuun ottamatta sairastellut ollenkaan, mistä olin varsin yllättynyt, koska olin kyllä varautunut niin malariaan kuin jatkuviin vatsavaivoihinkin. Ehkä kaikista suurimman uhkatekijän aiheutti tautien tai mahdollisten varkaiden sijaan liikenne, joka oli todella kaoottista ja holtitonta.

Safarilla Murchinson Fallsin kansallispuistossa

 

 

Kaiken kaikkiaan olen valtavan tyytyväinen siitä, että päätin lähteä vaihtoon Ugandaan, ja uskon sillä olevan iso vaikutus elämääni vielä vuosienkin päästä. Tutustuin lukuisiin ihmisiin ja koin elämää ympäristössä, joka poikkeaa todella paljon normaalista asuinympäristöstäni. Opin myös hurjasti itsenäisyyttä, kärsivällisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa toimimista. Jonkinlainen kulttuurishokki taisi tulla vasta Suomeen palatessa: tulin takaisin joulukuussa, päiväntasaajan helteestä keskelle lunta ja parinkymmenen asteen pakkasta, ja aluksi kaikki tuntui jotenkin oudolta ja pinnalliselta. Elintasokuilu tuntui lähes uuvuttavan valtavalta ja elämä muutenkin totaalisen erilaiselta. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin jälleen. Silti Uganda ja siellä kokemani asiat käyvät edelleen lähes päivittäin mielessäni.

Fort Portal Länsi-Ugandassa

 

Nuorten ja opiskelijoiden YK-päivät

Mahtavia ihmisiä, mielenkiintoisia keskusteluja ja hyviä puhujia, niistä oli YK-päivät tehty!

Nuorten ja opiskelijoiden YK-päivät järjestettiin 15.-16.11. Tampereella. Tapahtuman pääteema oli kestävä kehitys ja YK:n vuosituhattavoitteisiin liittyvä Post 2015 –agenda. Näiden teemojen käsittelyn lisäksi kuulimme mielenkiintoisia esittelyjä siitä, millaisia työskentelymahdollisuuksia YK tarjoaa.

Työelämäosuudessa YK:n apulaisasiantuntijana ja YK-harjoittelijana toimineet kertoivat meille kokemuksistaan. Heidän lisäkseen tämän vuoden YK-nuorisodelegaatti kertoi vuodestaan luottamustehtävässä. Saimme kuulla, millaista on vastata maaohjelman seurannasta ja toteutuksesta Ugandassa, toimia YK:n alueellisen tiedotuskeskuksen (UNRIC) harjoittelijana Brysselissä ja päästä puhumaan New Yorkin yleiskokouksessa.

YK:n apulaisasiantuntijapaikkoja (Junior professional officer, JPO) haetaan Cimon kautta.

YK-nuorisodelegaatiksi haetaan Allianssin kautta.

Ja täällä voit tutustua videoon, jonka UNRICin harjoittelijat tekivät maailman ystävyyden päivän kunniaksi.

Kestävän kehityksen teemaan meidät johdatti Liisa Häikiö luennollaan Globaali kestävän kehityksen politiikka: menestystarina?. Vaikka kestävä kehitys on maailmalla yleisesti hyväksytty käsite, emme ole pystyneet muodostamaan normeja ja käytäntöjä, jotka ohjaisivat kestävää kehitystä tukevaan kuluttamiseen ja käyttäytymiseen. Ensimmäisen päivän virallisen osuuden päätti paneelikeskustelu, jossa kuulimme erilaisia näkökulmia kestävään kehitykseen huomioiden sen moninaiset ulottuvuudet. Osallistujat ottivat kantaa sekä kestävän kehityksen haasteisiin että mahdollisuuksiin puhumalla esimerkiksi konflikteista sosiaalisen kestävyyden haasteena, kulttuurisesta kestävyydestä ja tulevaisuuden sitoumuksista elinkelpoisen maailman turvaamiseksi.

Toisen päivänä, ennen pienryhmätyöskentelyn aloittamista, saimme kuulla lyhyen esittelyn vuosituhattavoitteista ja niiden tilasta nyt sekä pienen katsauksen Post 2015 –prosessiin. Loppupäivän vietimme pienryhmissä ideoiden ja pohtien kestävän kehityksen tärkeimpiä ja tavoitteita sekä käytännön toimintatapoja, joilla tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Esiin nousseita teemoja olivat esimerkiksi kestävä talous, väestönkasvun hillitseminen, tietoisuus, läpinäkyvyys ja yritysvastuu.

Kestävän kehityksen tavoitteita ja käytännön toimintatapoja - pienryhmätyöskentelyn satoa.

YK-päivät olivat kaiken kaikkiaan mahtava tapahtuma. Päivien aikana saimme kuulla asiantuntevia puhujia, tavata hienoja ihmisiä ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Pienryhmissä syntyneet ideat ja puhujien esittämät mielipiteet toivat esiin aivan uusia ajatuksia ja YK-tietämykseni kasvoi päivien aikana huimasti.

-Sointu 

Karibuni chuo kikuu cha Dar es Salaam!

Niinhän se on, että opiskeluaika, nimittäin vaihto-opiskeluaika, on elämän parasta aikaa! Olin vuosi sitten Tansaniassa North South South –vaihdossa, ja olen ikionnellinen päätöksestäni hakea ohjelmaan. En kokenut kulttuurishokkia, vaan olin innostuneen hämmästynyt kaikesta heti alusta alkaen kun lentokentältä suunnattiin (armottoman väsymyksen ja nestehukankin kera) kohti kampusta. 

Persoonalliset dala-dalat vei sydämen heti! Tansanialainen 

Suomessa vieraillut nainen tosin jäi ikävöimään Suomen

joukkoliikennettä. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä 

turvataso ei näissä busseissa ole kovin korkea...

Vaikka osasin varautua paperien pyörittämiseen ja siihen, ettei luennot välttämättä ala silloin kuin pitäisi, turhauduin aika paljon alun epävarmuuteen kaikessa. Useasti raahauduttiin luentosaleihin turhaan. Vähitellen lukuvuosi kuitenkin käynnistyi ihan oikeasti, ja systeemi tuli tutummaksi. Opiskelu oli aika hc-settiä. Päälle 30-asteen hellelukemissa ei keskittymiskyky ole kovin korkea ‒ etenkin jos on unohtanut ottaa vettä mukaan. Aina silloin tällöin jonkun pää painui pulpettiin ja kerranpa yksi opiskelija pyörtyikin… 

Massaluennolla

Ennen kuin lähdin Tansaniaan, sain käsityksen, ettei opinnot ole kovin kummoisia ja kuvittelin, ettei opiskelijoilta vaadita paljoa. Nyt tiedän kuitenkin, että vaikka resursseja on vähän, kyllä siellä opiskellaan. Tai ehkä juuri siksi. Kursseja piti muistaakseni olla 4‒6, ja yhdessä kurssissa on kolme oppituntia viikossa: kaksi luentoa ja yksi varattu seminaareille. Lisäksi lukemistoa on todella paljon, ja tuona aikana luinkin enemmän tieteellisiä artikkeleja ja kirjoja kuin minulta on kotiyliopiston kursseilla vaadittu. Vuosi jakautuu kahteen jaksoon. Jakson keskivaiheilla on välitentit ja lopuksi laajat lopputentit. Työtä riitti, ja kun oli vielä hämmentynyt kaikesta (asioiden hoitaminen, opintojen suorittaminen), en ihmettele miksi yksi vaihtarikin taisi saada burn outin... Kateellisina kuunneltiin joidenkin vaihtareiden tanssi- ja kaiverruskursseista… 

Yliopistoasuntoloita

Asuin ja viihdyin loistavasti kampuksella ja sen asuntolassa, vaikka suuri osa vaihtareista hakikin kämpän muualta. Rakennus oli hiukan törkyinen ja huone pieni, vesi- ja sähkökatkoja oli melko usein, mutta mun mielestä oli kätevää, mukavaa, edullista ja turvallista asua yliopiston lähellä. Asuntolassa kuului myös elämän äänet (huutelut, sirkkojen siritys, sammakoiden yöllinen kuoro, koirien haukunta...). Kollektiivinen huokaus sähkökatkon yllättäessä tai riemunkiljahdus niiden taas palatessa oli myös ainutlaatuinen kokemus!

                                        

Mun puoli huoneesta (harvinaisen siistinä) ja oikealla kerroksen pyykkipiste. Kun vesi oli ollut kauan poissa ja alkoi suhisemaan putkissa, kaikki ryntäsi täyttämään omat saavit eikä sitä sitten aina riittänyt kaikille...

Ei arki ihan huoletonta ollut. Tarinat machete-ryöstöistä, asuntoloiden putsaamisista ja puskissa väijyjistä oli ihan tavallisia. Pimeällä ei kannattanut mennä ulos, etenkään yksin, ja pimeähän tuli siinä kuuden-seitsemän aikaan. Ei me tietenkään koko ilta-aikaa huoneessa istuttu. Cafeteriassa saattoi kaverin kanssa käydä, tai bajajilla kauempanakin. Yöelämä tuli myös monipuolisesti koettua, eikä riskinarviointi ollut aina ihan kohdillaan. Hengissä kuitenkin selvittiin! Turvallisuudentunne vaihteli: välillä jokin seikka laukaisi ylivarovaisuuden kun taas välillä koki olevansa ehdottoman turvassa. Ei rikollisuus ollut ainoa pelättävä: etenkin liikenne mutta myös eläimet ja sairaudet olivat huomattavasti suurempi uhka kuin koto-Suomessa. Nyt vähän huvittaa, mutta ei sihisevää ja uhittelevaa pikkuapinaa (tai laumaa!) ole kiva kohdata.

Ruokaloita oli useita, erilaatuisia ja -hintaisia, pitkin kampusta. Tässä  Cafeteria 2. 

Koen hyötyneeni jonkin verran suorittamistani opinnoista, mutta sitäkin enemmän vaihdon tarjoamasta elämänkoulusta. Mun elämä oli toki tuollakin etuoikeutettua, mutta kaikenlaisen safarimatkailun ja ylenpalttisen Safarin kittaamisen ohella koin myös jotain mitä rahalla ei saa. Paikalliset kyselivät usein Suomen (tai Euroopan) ja Tansanian eroja. Vastasin, että täällä Tansaniassa on enemmän elämää. People are more alive, life is lived more (syy tähän voi tosin olla surullinen...). Me tarjottiin välillä paikallisille, noh oluet, mutta jakaminen oli yleisemminkin maan tapa. Jos on mistä jakaa, jaat. Kyllä ihmiseen voi luottaa (tai toisaalta: on pakko luottaa). Jos aiheutti jonkinlaista ongelmaa, kommentti oli jokin variaatoista hakuna noma, hamna shida tai se Disney-lapsille tuttu hakuna matata. Älä huoli, kyllä kaikki järjestyy. Kulttuurishokki iskikin vasta, kun tulin takaisin Suomeen ja elintasoero iski naamalle. 

Puu yliopistonmäellä. Tämän alla netti toimii!

"Polepole (tai kesho, kesho) on tavallaan täkäläinen versio toteamuksesta mañana, mañana. Tänään piti ehkä alkaa luennot, mutta eivätpä ne alkaneet. Me ja kolme muutakin opiskelijaa oltiin löydetty yhdeksäksi seminaarihuoneeseen, mutta tunnin odottelun jälkeen joku  kävi kysymässä laitokselta asiaa, ja tuli sitten kertomaan, ettei proffa tule tänään paikalle. Kai me sitten jotain hyödyllistä (?) tehtiin, mutta lounaalla kaveri tajusi katsoa kelloa ja meillä olikin yhtäkkiä enää seitsemän minuuttia aikaa löytää Yombo kolmonen kampuksen toiselta puolelta. Ei vielä täysin tiedetä paikallista etikettiä, mutta sen verran tajutaan, että olisi varmasti kohteliasta olla ajoissa. Kiihdytimme vauhtimme melkein suomalaiseen käyntinopeuteen, mikä oli loppujen lopuksi virhe, koska luentoa ei ollut ja me oltiin ihan hikisiä ja poikki. Pitää mennä hitaasti, polepole. Kolmannen peruuntuneen luennon kohdalla apulaisluennoitsija tuli ystävällisesti kertomaan, etteivät he vielä aloita sitä luentosarjaa."

 ---

"Nä tehtävät on oikeesti vaativia, ja koska täällä ei  opiskelijoilla aina oo omaa konetta ja nettiä, homma on haastavaa. Meillä sentään on netitkin, mutta yhteyden laatu ja sähköntulon epävarmuus haittaa jo ihan tarpeeksi! Paikallisille nostan hattua! Täällä opiskellaan tosissaan, kun kerran yliopistoon on päästy, ja tyypit jääkin ahkerasti luentojen jälkeen loppupäiväksi seminaarihuoneisin opiskelemaan."

Yliopiston kirjastossa. Onneksi oli pääsy G-Scholarin lisäksi  Nelliin ja Ebraryyn.  
Maailman tieteilijätkin on aika eriarvoisessa asemassa kun ajatellaan pääsyä tietoon... 

”Ekat University Examinationit on justiinsa kaadettu ja vatsa on toiminut vaihtelevalla menestyksellä. Pari vaihtaria on sairastanut malarian ja mahapöpö Cafeterian ruoasta on jyllännyt. Kuuma on ollut ja hiki virtaa edelleen vaikka paikallaan pysyisi. Vesi- ja sähkökatkot on nyt yleistynyt, mutta eilenkin tenttiinluku sujui taskulampun valossa (muuten täällä oli kyllä säkkipimeää!)." 

"Paitsi että mä oon likaisempi kuin ikinä, meiän koko huone on erittäin törkynen. Ei täällä oikein ehdi/jaksa siivoskella, kun olisi muitakin velvollisuuksia, siivousvälineet on vähän kehnot ja meiän huoneessa on niin paljon kamaa, ettei se oikein onnistukaan. Kämppis on ehkä hiukan useemmin tarttunut harjan varteen (mun piti siivota oma osuuteni viime sunnuntaina, mutta kuinkas kävikään: oltiin rantabileissä aamuun saakka ja sain siten luvan lykätä siivousta). Eilen myös mä olin ahkera, mikä johtuu pitkälti siitä  että muuten olisi pitänyt lukea tenttiin..."

College of Arts and Social Scences. Jos on asiaa yläkerroksiin, 
ei kannata ajoittaa kiipeämistä lämpimimpään aikaan... 

"Keskiviikkona oli viimeinen University exam. Se meni ehkä kaikkein huonoiten kaikista testeistä, mitä meillä on ollut. Ehkä osittain sen ja jonkinmoisen tilanteen tajuamisen takia ei tullutkaan sitä kevyttä ja iloista fiilistä, joka yleensä lukuvuoden tai kokeitten jälkeen tulee..."

Tässä oli opiskeluun liittyviä muistoja vaihtoajalta. Juuri kun pääsi byrokratiaan kiinni ja ymmärsi systeemistä jotain, oli aika palata takaisin Suomeen... Vaikka opiskelukokemus Darissa oli itsessäänkin todella ainutlaatuinen, arvostan todella paljon sitä kaikkea muutakin: arkea (ja juhlaa) ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Omaan elämääni tällä kaikella on ja on jo ollutkin kauaskantoisia vaikutuksia.

Opiskelijat chillailee varjossa, myös marraskuussa 2013

Harhaanjohdettu Hille

Voi ei!

Huomasin tuossa taannoin, että suomalaisella makeismerkillä Fazerilla on aivan mainio kampanja kehitysmaiden auttamiseksi: jokaisesta 200 gramman suklaalevystä he lahjoittavat viisi senttiä rakentaakseen koulun Biébyn kummikylään Afrikkaan. Rakastan suklaata yli kaiken ja olenkin ostanut läjäpäin suklaalevyjä. Mikä olisikaan ihanampaa kuin suklaata mutustaen näin syysiltaisin sytytellä kynttilöitä ja kuunnella ihanaa maailmanmusiikkia :)

Mutta nyt huomasin maailma.net-sivuilla pienen kolumnin (joka on alunperin julkaistu Ylioppilaslehdessä), jossa koko hanketta haukuttiin pelkäksi julkisuustempuksi! Fazer nimittäin julkaisi Helsingin Sanomien etusivulla jättimainoksen tästä hyväntekijän roolistaan - jutun mukaan mainos itsessään maksoin noin 50 000 euroa, kun koulun taas saisin rakennettua noin 70 000 eurolla.

Miten karvas maku onkaan suklaassani! Voiko mihinkään enää luottaa?

Kolumnin voit lukea tästä.

Ai niin. Juuri nyt tuli mieleen, että pelkän suklaan ostamisen sijaan voisin myös lahjoittaa jonkun summan suoraan jollekin hyvälle järjestölle...

Syyskesän aurinkoisin terveisin (tästä takaiskusta huolimatta)

Hille

Ei kehitysavulle!

Niinhän se on: kun kysymys on eri, vastaus on eri. Huhtikuussa tehty galluppi kertoo mm., että täällä halutaan karsia kehitysyhteistyön kuluista, mutta sitten taas heinäkuun tutkimuksen mukaan sitä kannatetaankin. Luin näin artikkelista, jossa tarkemmin pohditaan, mistä ero johtuu. Hyviä tutkimuksia varmaan molemmat, mutta kyllähän minäkin sen tiedän, että kaikenlaiset tutkimukset ja tilastot näyttää yhtä, mutta onkin  toista. Kun meitä ihmisiä tutkitaan, tapahtuu analyysia suuntaan jos toiseen. Aina pitää olla tarkkana, sen minä vaan sanon!

Kun kerran minulta kysyt, kannatanko kehitysapua/kehitysyhteistyötä, sanoisin ehkä ”en”. Tai sitten ”kyllä”. Riippuu vähän, mistä piñata roikkuu ja kenellä on maila. En kannata siinä mielessä, että mielestäni sitä vaativaa epäoikeudenmukaisuutta ei tulisi ollakaan! Sanon ei lamaannuttavalle, passivoivalle ja kohdettaan alentavalle ”kehitys”toiminnalle! Toisaalta kannatan, että rahat ja muut resurssit siirtyy myös kehitysmaihin päin, lähes keinolla millä hyvänsä. Asetelma ei kuitenkaan ole hyvä: täältä heitellään pitkin hampain tai pyhimyshymyyn pingotetuin huulin almuja (ehtoja sanellen) samalla, kun toinen käsi littaa kaverin naamaa mutaojaan... Toivon kuitenkin, että ehkä avustusten ja tukien avulla toinen voi vahvistua ja vähitellen vaatia ja saada kunnollista kohtelua ominkin voimin. Mahtava esimerkki asetelman muuttumisesta on Norjan supertilintarkastus kehitysmaiden velkojen oikeutuksesta (mm. Kepa). Hmm... Mutta vainko rikas voi olla reilu?

(¡¡¡Viva!!!)Meksiko-hankkeessa toimitaan muuten sillä kehutulla ruohonjuuritasolla, jolla suomalainen järjestö voi valvoa ja ohjata varojen kestävää käyttöä yhteistyössä kohdemaan paikallisen kumppanijärjestön kanssa. Teilläkin resurssit riittää varmentamaan, että varat menee kohteeseensa niin kuin halutaan, silleen kestävästi. Toinen asia on sitten valtioiden suorat tuet. Koska rahaa saattaa kadota korruption pyörteisiin tai kehnoihin hankkeisiin, tätä kritisoidaan paljon ja mielestäni syystäkin. Eräs arvostamani henkilö tosin painotti myös tällaisen tuen tarpeellisuutta. Ajattelin, että onhan kaikenlaisia resursseja (…luonnonvarat, orjat, työpanos…) yhtä (tai enemmän) anteeksiantamattomasti poiskin sieltä viety kuin nyt kohennetaan paikallisen pyramidin kärkeä. Mutta Haitin tapauksessa tajusin yhden uuden suuren syyn, miksi. Raportin mukaan  esim. vain 1 % humanitäärisistä avustusrahoista on mennyt viralliselle Haitille, ja muut miljoonat erilaisten järjestöjen ja muiden toimijoiden kautta (lue myös täältä). Olihan se ihan hyvä, että telttoja tuli ja apua saatiin, mutta maahan on muodostunut rinnakkainen epävirallinen valtio sen virallisen lisäksi! Uudenlaista kolonialismiako! Länsimaiset järjestöt perustaa uuden valtion syrjäyttäen vanhan! Noh, joka tapauksessa. Ei kansallisvaltioilla muutenkaan mene hyvin, mutta tuskin tästä on hyötyä Haitin uudelleenrakennukselle. Mielestäni myös tämä apuraha on ollut kuitenkin tarpeen, etenkin kun se irti kerran lähti. Toivottavasti homma korjaantuu…

Jos kysytään, kannatanko toimivaa ja voimaannuttavaa kehitysyhteistyötä, vastaan kyllä. Huonoa taas en tavallaan kannata, mutta periaatteessa kyllä. On vaikea tietää, mikä milloinkin on hyvä ja mikä huono. Entä pitäisikö suomalaisten rahoja käyttää suomalaisiin vanhuksiin? Kyllä pitäisi. Heikkoja kuuluu avittaa Suomessakin (tai ei heitäkään pitäisi korostetun erikseen avittaa, homman pitäisi toimia). Järjestelmä on miniatyyri globaalista: osalla on liikaa, osalla erittäin liian vähän. Jossain on valuvirhe.

Vahvoin suukoin ja halauksin, Nacho Pepe